RE: Mistä sirkuksessa on kyse?

   ja mitä silloin kysymme

Rehtorin Kanslia esitti 16. kesäkuuta 2017 kysymyksen “Mistä sirkuksessa on kyse?” Aihetta lähestyttiin johdonmukaisesti sirkuslajien historian, käsityöläisyyden, tempun, vaaran ja abstraktion käsitteiden kautta. 

...

”Sirkus” on pyritty määrittelemään monin eri tavoin, ja määritelmät ovat muuttuvia. Onko eroa sillä, kysytäänkö ”mitä on sirkus” vai ”mistä sirkuksessa on kyse?” Millaisia ongelmia määritelmät kohtaavat ja millaisia vaihtoehtoisia kysymyksenasetteluita voimme kuvitella? Ajatellessamme sirkusta tiedostamme hyvin konkreettisesti esimerkiksi kuoleman keskeisyyden, mutta osaammeko kuvitella sirkusta ilman sitä?

Sirkukselle on annettu määritelmiä varmasti niin kauan kuin sana on esiintynyt kielessä. Lisäksi vallitsevien määreiden rinnalle on luotu uusia määritelmiä sitä mukaa, kuin uusiksi koetut työskentelytavat ovat muuttaneet sirkuksen muotoja, käytänteitä ja ajattelutapoja. Erityisesti nouveau cirque -termin syntyminen Ranskassa 1970 –luvulla heijastelee taitekohtaa, jossa ”toisenlaisen sirkuksen” piirteet ovat jo niin eriytyneet vallitsevasta normista, että käsitteellinen eronteko näyttäytyy väistämättömänä. Lyhyenkin etsinnän kautta voimme vuonna 2018 törmätä lukuisiin sirkuksen muotoja kuvaaviin käsitteisiin: uusi sirkus, nykysirkus, perinteinen sirkus, klassinen tai jopa neo-klassinen sirkus (nouveau cirque, cirque contemporain, cirque traditionnel, cirque classique). Yleisesti käsitykset siitä, mitä eroja näillä termeillä meidän aikanamme tarkoitetaan vaihtelevat - termit voivat myös olla toistensa synonyymejä - mutta perustavanlaatuisin eronteko kumpuaa yhä uuden sirkuksen synnystä: oli sirkus tänään mitä hyvänsä, sen suhde perinteeseen – vanhaan – on uudessa määrittelyssä. Mitä sirkusta siis määritelemme?

Kysyessämme laajasti ”mitä on sirkus?” pohjaamme sille, että niin uusi kuin vanhakin perinne nimittää itseään juuri sirkukseksi. Oletamme, että sirkuksen muodossa on olemassa jonkinlaisia perusominaisuuksia, jotka säilyvät eri aikojen muodonmuutoksissa.  Määrittelemme siis jotakin ydintä, olemusta, essenssiä, ensisijaisuutta joka ei muutu muutoksissa, ja ajatuksellisesti liikumme aristoteelisen metafysiikan lähimaastossa. Tätä ydintä on pyritty tavoittamaan muutamilla yleisillä tavoilla: pyrkimällä rajaamaan sirkuksen piiriin kuuluvia kehontekniikoita tai välineitä, nimeämällä laveammin ”sirkustekniikka” sirkuksen ytimeksi, [1] tai (kenties johdannaisena edellisistä) pyrkimällä tavoittamaan sirkukselle tai sirkustekniikalle luontaisia ominaispiirteitä jotka erottaisivat sen jostakin muusta – yleensä muista esittävistä taiteista, joskus myös urheilusta. Kaikki edellä mainitut ovat tavalla tai toisella rajauksia sille, mikä on sirkuksen tapa ilmetä ja kuinka me osaamme nimetä sen. Erityisesti huomio kiinnittyy siihen, että tämä rajaus muodostetaan nimenomaan sirkuksessa esiintyvien tekniikoiden perusteella – sirkuksen ytimen lähteeksi asetetaan siis sen muotokieli.

Nykyään vallinnee konsensus siitä, ettei sirkusta sen eri muodoissa voi redusoida tiettyihin ”disipliineihin,” sirkuslajeihin. Taitoratsastuksesta alkunsa saanut sirkus on kasvattanut lajivalikoimaansa jatkuvasti. Kuten esimerkiksi Rehtorin Kanslia toteaa, ”eri aikakausina sirkuslajeiksi mielletään eri liikuntamuotoja, ja varsinkin nykysirkusesityksissä esitystapa, esityspaikka ja taiteilijan oma määritelmä ratkaisevat asian.” [2] Entäpä ajatus siitä, että sirkuksen keskiössä on tarkkaa listausta väljempi ”sirkustekniikka”? Ajatus on yhä sukua ja jatkoa perinteiselle jaottelulle, jossa sirkuksen tekniikat muodostuivat neljästä osa-alueesta: akrobatiasta, eläintenkesytyksestä, esinemanipulaatiosta ja liikekomiikasta [3] sikäli, kuin molemmat antavat yhä väljemmän sateenvarjotermin, jonka alle mahtuvat niin vanhat, nykyisin populäärit kuin vielä tuntemattomat, tuloillaan olevat sirkuslajit. Ajattelun mallina tämä käsitys on yleinen, sillä joustavuudessaan se välttää ne ilmeiset umpikujat, joihin sitä suljetummat määritelmät vaikuttavat auttamatta ajautuvan. Ajatus siitä, että sirkuslajeilla on systemaattisesti joitakin nimenomaisesti sirkukselle ominaisia luonteenpiirteitä, voitaisiin nähdä tämän ajatuksen loogisena jatkokehittelynä vastaten kysymykseen siitä, kuinka ”sirkuslaji” tulisi määritellä: fokus siirtyy ”sirkuksen essenssistä” kysymykseksi ”sirkustekniikan essenssistä” – jos sirkuksen ydin on sirkustekniikka, niin mikä on sirkustekniikan ydin?

Yleisesti hahmotelmissa ”sirkustekniikan ytimestä” (eli samalla ”sirkuksen ytimestä”) korostuvat ensisijaisesti taidon ja vaaran käsitteet. Edelliset saatetaan nähdä sekä sinä kokemuksena, jonka kautta katsoja antaa esitykselle sen ansaitseman arvon, että myös erityispiirteinä, jotka antavat nykysirkukselle sen ”sirkusmaisuuden”. Ajatus toistuu useissa nykysirkuksen suhdetta perinteeseen käsittelevissä kirjoituksissa, esimerkiksi:

Where does circus find it’s vitality? There must be something exceptional about a kind of performance which puts the performer’s life at risk for it to have survived for millennia […] [4]

Ota mikä tahansa liikkumismuoto tai välineenkäsittelytaito, ja lisää vaaraa, luovuutta ja abstraktiota – ja voilá! Sinulla on uusi sirkuslaji! [5]

     

There are many possible approaches, but here I'd like to suggest an understanding of circus as a form in which the virtuoso body is central. [6]

What appears in the ring is a battle with an invisible adversary (the different forces of nature), in which the goal is not to win but to resist and not to lose. Circus is both the promise of tragedy and the attempt to escape from tragedy. [7]

Vaaralla yleensä tarkoitetaan konkreettista kuoleman tai vakavan loukkaantumisen vaaraa, taidolla taas ilmeistä kykyä harvinaislaatuiseen suoritukseen. Mikäli koetaan, että jokin sirkukseksi yleisesti koettu toiminta ei sisällä konkreettista ja tunnistettavaa vaaraa tai taitoa, laajennetaan edellisten määritelmiä. Esimerkiksi liikekomiikan ja esitemanipulaation kohdalla saatetaan esittää, että ne sisältävät psykologisemman epäonnistumisesta kumpuavan vaaran; välineen pudottaminen tai yleisön hiljaisuus nähdään siis fyysisen vammautumisen riskiä sijaistavana epäonnistumisena. [8] Virheelle tai epäonnistumiselle omistettu huomio on sirkusta ajateltaessa usein perustavanlaatuisesti erilaista kuin muiden tämän päivän esittävän taiteen lajien kohdalla, mutta ei välttämättä aina siksi, että epäonnistumisen seuraukset olisivat fataalit. Tämä erityispiirre, jonka kautta osoitamme eroavaisuutta, on kuitenkin väistämätöntä seurausta siitä, mitä asetamme sirkuksen olemisen tavan keskiöön – taidon ja sen perinteen mukaisen tavan manifestoitua suhteessa epäonnistumiseen.

”Taidon” ymmärtäminen sirkuksen erityisyyden perustana on yksi vaihtoehto. Sen tarpeellisuus taas on kysymys, jota on käsitelty taikka johon on viitattu lukuisia kertoja tutkivassa sirkuskirjoituksessa vähintään kahdesta toisiaan ruokkivasta syystä: tietynlaisen virtuositeetin korostaminen on nähty keskeisenä sirkusta taidemuotona rajoittavana paradigmana, ja suurimman osan nykyaikaista sirkuskoulutusta on koettu perustuvan tämän virtuositeettikäsityksen uudelleentuottamiseen. Kirjoittaessaan aiheesta artikkelissaan The specificity of circus Jean-Michel Guy osoittaa samalla kertaa sekä ymmärryksensä tilanteen problemaattisuudesta, että samaistumisensa:

Circus schools define themselves as institutions that provide specific skills. […] In fact, most of the schools reduce circus to a list of capabilities. Many of them are very uncomfortable with art, or let us say, with the fact that circus, as a language, does not have a lot to do with technique. But let us forget this point. The most interesting thing to observe is that the failure, the mistake, the error, the things which are what circus students and artists fight against and never manage to overcome, are the motor of the skill. […] In that sense, circus says something about failure, hope, struggle and courage, limitations, and about mankind as a species, but I am not sure that this is specific. [9]

Olemme saapuneet jälleen kipupisteeseen, johon essenssin etsintä meidät johtaa: määritelmät eivät pitäydy aukottomuudessaan ja päädymme esimerkiksi kysymyksiin siitä, kuinka paljon ”sirkuksessa” on oltava sirkusta – sirkuksen tekniikkaa, taitoa, vaaraa. Kuten myös Guy artikkelinsa alussa toteaa:

I must say that the question of the ”essence” or ”raison d’être” of circus seems very strange to me. Being a social scientist too, I think that there has never been, that there is not, and that there will never be an essence of circus or any firm, unique and consensual definition of it. Circus is a social and historical construction that varies considerably according to time, space, cultures, people, and maybe from one moment to another for a single individual. It is to say that specificity is not synonymous with essence.

Edellisen pohjalta meille tarjoutuu mahdollisuus hylätä ajatus muuttumattomasta, tavoitettavasta ensisijaisuudesta, ja silti sanomme, että ilmiö voi olla ”erityinen”. Tämä erityisyys ilmenee niissä (muutoksessa olevissa) suhteisuuksissa, joiden kautta sirkus meille näyttäytyy. Kun esimerkiksi tämän kaltainen, ensisijaisesti suhteisuuksiin perustuva näkemys muuttuu sirkustaiteen analyysin lähtökohdaksi, myös sirkusta itseään koskevat kysymyksenasettelut laajenevat kysymyksiksi esimerkiksi siitä, mitä sirkus tekee tai millaisin tavoin se ilmenee. [10]

Muutos kytkeytyy sirkuksen kehitykseen kohti nykyaikaista taidemuotoa ja on sikäli tarpeellinen, että toiveessaan tulla tunnistetuksi taiteeksi sirkustaide samalla asettautuu osallistujaksi keskustelussa, jonka kieli ja käsitteellistäminen ovat sille vieraita. Mutta kuinka muuttuva yleinen käsitys sirkuksesta muuttaa taiteilijoiden konkreettista työskentelyä – ja milloin? Täysin ja hyvin vähän, nyt, tähän mennessä ja tästä eteenpäin: havaitsemme muutoksen merkit tänään näkemissämme teoksissa, sirkuksen sosioekonomisissa olosuhteissa, uusien työtapojen tutkimisessa, niissä tiloissa ja muodoissa joissa sirkus toteutuu, ja monimuotoistuvana merkityksenä, jonka katsoja sirkuksesta muodostaa. Paitsi, että altistumme näkemään jotakin meille vierasta, muodostamme samalla myös uutta ymmärrystä meille totutusta – uusia suhteisuuksia.

Yhden kenties vähemmälle huomiolle jääneen sirkuksen pienimmän nimittäjän antaa Tomi Purovaara kirjassa An Introduction to Contemporary Circus:

The most important common denominator of different circus forms is the performer. [11]

Kirja tulee pian tarkentamaan ajatusta koskemaan “esiintyjän sinänsä” sijasta esiintyjän liikettä ja yksilöllisiä, fyysisiä taitoja. Tähän tarkennukseen päästäkseen on kuitenkin käännettävä sivua – hidastan siis hetkeksi kuvitellakseni, mitä muuta tämä voisi tarkoittaa.

---

[1] Kts. esim.  Purovaara, Tomi. 2004. Nykysirkus – aarteita, avaimia ja arvoituksia. Cirko – uuden sirkuksen keskus, Like –kustantamo. 219.

[2] Rinnevuori, Mikko. 2017. Temppu, abstraktio ja vaara: Mistä sirkuksessa on kyse? Blogikirjoitus osoitteessa http://rehtorinkanslia.blogspot.fi/2017/06/temppu-abstraktio-ja-vaara-mista.html (23.2.2018).

Huomioitakoon vielä, että tätä plastisuutta, kykyä tai taipumusta omaksua ja sisällyttää itseensä uusia lajeja ja vaikutteita, on niinikään ehdotettu sirkuksen ”essenssiksi”.

[3] Purovaara, Tomi. 2012. Damkjaer, Camilla; Degerbol, Stine; Muukkonen, Kiki; Verwilt, Katrien; Waage, Sverre. An Introduction to Contemporary Circus. STUTS, Stockholm. 75.

[4] Ibid, 21.

[5] Rinnevuori, Mikko. 2017.

[6] Lievens, Bauke. 2015. First Open Letter to the Circus. “The need to redefine.” E-tcetera. Verkossa http://e-tcetera.be/first-open-letter-to-the-circus-the-need-to-redefine/ (23.3.2018)

[7] Ibid

[8] Kts. esim. Goudard, Philippe. 2001. Monimuotoinen kehä. Kirjassa Jean-Michel Guy (toim.), Sirkuksen Vallankumous. Suom. Maija Paavilainen, toim. Tomi Purovaara. Like –kustantamo. 157.

[9] Guy, Jean-Michel. 2012. The specificity of circus. Kirjassa Andreas Skjönberg, Camilla Damkjaer (ed.) Documentation of CARD: Circus Artistic Researh Development. The University of Dane and Circus, Stockholm. 48-49.

[10] Millaiseen ajatteluun kysymyksenasettelun laajeneminen voisi esimerkiksi johtaa? Esimerkkeinä kts. esim. Ibid; Zaccarini, John-Paul: What is Circoanalysis? ja Hughes, Rolf: Leopards in the Temple: Circus Arts Research.

[11] Purovaara, Tomi. 2012. With Damkjaer, Camilla; Degerbol, Stine; Muukkonen, Kiki; Verwilt, Katrien; Waage, Sverre. An Introduction to Contemporary Circus. STUTS, Stockholm. 73.