torstai 19. tammikuuta 2017

Johdanto

Joitain vuosia sitten kirjoitin kandidaatinopintojeni lopputyöhön sisältyneen esseen johdannoksi:

...

0. Johdanto 

”Syksyllä 2005 vallankumous suomalaisessa sirkuksessa on vielä tekemättä.” (Purovaara, 2005, 9.)

Nämä sanat aloittavat Tomi Purovaaran esipuheen "Vallankumouksen oppikirja - hyppy tuntemattomaan?" Sirkuksen Vallankumouksen suomenkielisessä painoksessa. Nyt tuosta syksystä on kulunut melko tarkalleen vuosikymmen. Siinä ajassa paljon on tapahtunut - muunmuassa valtakunnallisissa sirkuksen tuotantorakenteissa ja sirkuksen näkyvyydessä esimerkiksi harrastaja- ja katsojamäärien kautta - mutta voidaanko edelleenkään puhua ”vallankumouksesta”?

Jonkinlaista ”vallankumouksen henkeä” on aistittavissa. Sirkuksen resursseja pyritään lisäämään edelleen, keskusteluyhteyksiä sirkuksen ja muiden esittävän taiteen alojen välille ollaan synnyttämässä, nuorten vastavalmistuneiden tekijöiden tekninen osaaminen näyttää kasvavan huimaa vauhtia. Vallankumouksellisuus tuotannollisten rakenteiden kehittämisen ja resurssimäärien lisäämisen muodossa ei kuitenkaan ole riittävää tai edes itsearvoista. Resurssit vasta fasilitoivat progressiivisuutta, jonka ydin tapahtuu vähitellen sirkuslaisten taiteilijaidentiteetin, teosten muotojen sekä laajemmin esteettisen, pedagogisen ja ontologisen ajattelun muutoksena. Sirkustaiteen muutostila näyttäytyy edelleen vahvasti perinteensä lävistämänä, mikä juuri tekee siitä tänään mielenkiintoisen ja potentiaalisen taiteenlajin. Uusien suuntien löytymisestä on helppo haaveilla edelleen. 

Avoin, julkinen keskustelu suomalaisesta sirkustaiteesta keskittyy kuitenkin rakenteellisiin ja tuotannollisiin olosuhteisiin. Laajamittaista keskustelua sirkuksesta taidemuotona ja taiteilijoista itsestään tuntuu olevan vaikea saada aikaiseksi. Oletan tämän keskustelun vain piiloutuneen harjoitussalien nurkkiin, olutlasien äärelle, työryhmien sisälle.

Omissa keskusteluissani olen törmännyt useasti samoihin seiniin - määritelmälliseen konservatismiin sekä intellektualisoinnin pelkoon, haluttomuuteen tai vaikeuteen laajentaa käsitystä siitä, mitä sirkustaide on, voisi olla tai tulee olemaan. Usein keskustelut ovat lähteneet halusta kuulla, mitä mieltä yleisesti ollaan mahdollisesta tulevaisuuden sirkuskoulutuksesta Taideyliopistolla. Kuten Purovaara toteaa: ”Suomalaisen sirkustaiteen eräs kohtalonkysymys onkin taiteilijakoulutuksen järjestäminen” - tämä kohtalonkysymys jakaa mielipiteitä (Purovaara, 2005, 13.)

Toteutuupa Taideyliopiston sirkustaidekoulutus tai ei, kysymys sirkustaiteen tulevaisuudennäkymistä pysyy. Taiteenlajin kohdalla ei Suomessa käydä samankaltaista keskustelua taiteellisista näkökulmista kuin useiden muiden esittävien taiteiden kohdalla. Sirkusta toteutetaan yhä usein hyvin suljetuista lähtökohdista. Väitänkin sirkustaiteen läpikäymien muutosten olleen suurelta osin luonteeltaan esteettisiä eikä niinkään perustavanlaatuisia työskentelytapojen, tavoitteiden ja maailmankuvan muutoksen murroksia. Sirkustaide voisi edelleen tulla miksi tahansa. Sirkuskenttä tarvitsee artikuloitua puhetta, sillä reflektio ja diskurssi ovat mahdollisuus praktiikan muuttamiseen - tai sen säilyttämiseen valintana, ei olosuhteiden pakkona.

Tästä juuresta lähtee myös toivo, joka motivoi kirjoittamaan sirkuksen sisällöllisistä kysymyksistä taiteenlajina - halusta nähdä, millaista taidetta sirkuksen piirissä vielä tullaan tekemään.

...


Näen kirjoituksen edelleen ajankohtaisena vuonna 2017. Tämä johdanto sisältyi alunperin esseeseen, joka pohti sirkuksen ideologisten ominaisuuksien välittymistä kehollisessa praktiikassa virtuositeetin ja pedagogian kysymysten osalta. Myöhemmin laajensin kirjoitusta esseekokoelmaksi "Kuinka kävellä akrobaattisesti". Jätin sen kuitenkin kesken ja pöytälaatikkoon.

Sirkusta käsittelevää tekstiä on erityisen vaikea kirjoittaa, sillä teoreettisella ajattelulla ja termistöllä ei Suomessa ole vakiintunutta akateemista perinnettä. Diskurssin kehittymistä tukevien rakenteiden synnyttäminen olisikin  nähdäkseni arvokasta ja tarkoituksenmukaista. Tämä julkaisu pyrkii kontribuoimaan pienenä keskustelunavauksena.


                                                                                                                                                       


Purovaara, Tomi. 2005. ”Vallankumouksen oppikirja - hyppy tuntemattomaan?” Suom. Maija Paavilainen. Teoksessa Jean-Michel Guy (toim.). Sirkuksen vallankumous. Cirko - uuden sirkuksen keskus, Helsinki (ranskankielinen alkuperäisteos toim. Jean-Michel Guy, 2001. Avant-garde, Cirque! Les arts de la piste en révolution.) p. 9, 13.