Bauke, meta, mitä.
Tekstianalyysiä ja tulkintaa Bauke Lievensin esseestä "First Open Letter to the Circus. 'The need to redefine'"
Bauke Lievensin essee First Open Letter to the Circus. "The need to redefine" (8.12.2015) on ensimmäinen avointen kirjeiden sarjassa, joista tällä hetkellä on ilmestynyt myös toinen osa "The myth called circus" (7.12.2016).
Pyrin parhaani mukaan käymään läpi ensimmäisen kirjeen tekstin rakentumista, hahmottelemaan laajempaa kontekstia johon essee sijoittuu sekä nostamaan kirjeestä esiin ja tulkitsemaan muutamia mielestäni olennaisia aiheita.
Lievens itse kuvaa kirjeiden julkaisukontekstia seuraavasti:
"This is the [first / second ] letter of a cycle of Open Letters to the Circus written in the framework of the four-year research project ‘Between being and imigining: towards a methodology for artistsic research in contemporary circus’ – funded by the research fund of KASK School of Arts (Ghent, BE)."
...
Bauke Lievensin "First Open Letter to the Circus" (1) on mielestäni todella hieno sirkustaidetta käsittelevä teksti. Kirje kokoaa suuren määrän tematiikkoja (joista moni yksistään ansaitsisi oman artikkelinsa) sitoen konkretiaan monimutkaisia esitysteoreettisia käsitteitä. Tulkitsen, että kirje rakentuu yksinkertaisesti:
- kirjoittajan motiiveja avaavasta johdannosta,
- sirkuksen historiaa erityisesti esityksen rakentumisen ja katsojalle näyttäytyvän sirkustaiteilijan maailmasuhteen näkökulmasta käsittelevästä kappaleesta,
- kaksi ehdotusta esittävästä kappaleesta sekä
- aiheiden uudelleenajatteluun ja tutkimiseen kannustavasta lopukkeesta.
Johdanto on melko suoraviivainen, mutta nostaa esiin mielestäni yhden olennaisen teeman: "the lack of common language, of shared footholds or references". Jätän tämän sikseen, ja siirryn suoraan
Historiaan.
Historiakappale esittelee useita erittäin laajoja ja perustavanlaatuisia kysymyksenasetteluita. Osio toimii alustuksena jatkoehdotuksille eikä siis niinkään käsittele historiaa per se objektiivisena ja todettuna tapahtuneena, vaan sisältää esseen motiivien kannalta perustellun tulkinnallisen näkökulman. Osio pyrkii nostamaan esiin ainakin kysymyksen teknisestä virtuositeetista, muodon ja sisällön vastakkainasettelusta, kritiikin joka kohdistuu esityksen rakentumiseen narratiivin pohjalle ja kenties laajemmin kysymyksen representaatiosta. Näiden aiheiden kautta Lievens esittää tulkinnan siitä, millaista maailmasuhdetta [perinteisen] sirkuksen esiintyjä ehdottaa katsojalleen. Tätä tulkintaansa Lievens kuvaa esimerkiksi:
"[...] the mastering of technical skill (the form) expresses that old, traditional vision of Man, and of the world in general. What we present on stage are heroes and heroines, often without any critique or irony, in a way that is anachronistic and implausible in the context of our post-modern, meta-modern or even post-human experiences of the world surrounding us. Our contemporary Western world can no longer be bound together by one big story, nor by the belief that one coherent narrative can give meaning to our experience of that same world; attempts to do this generally come across as trite or naive, or as escapist fantasies."
(...ja myöhemmin ehdotusten osiossa:)
"What is expressed through the forms of circus is [...] the old vision of mastery [...]"
(...ja vielä:)
"The traditional circus stages the human being in a relationship of supremacy and dominance over the objects in the ring (other bodies, animals, circus equipment), but the technique itself also functions as an apparatus that disciplines the body: it is shaped to a specific standard of perfection, and in this way its identity is erased. The traditional circus performer, who is meant to be heroic, then appears as a mere anonymous body — meaningless and without subjectivity."
Tämän Lievensin esittämän näkökulman hahmottelu suhteessa laajoihin virtuositeetin, muoto-sisältö-erottelun tai representaation kysymyksiin on olennainen Lievensin jatkoehdotusten kannalta. Nämä ovat isoja esitysteoreettisia kysymyksiä, jotka First Open Letter to the Circus mielestäni ymmärrettävästi jättää hiukan ilmaan. Lievens kyllä avaa ajatteluaan suhteessa representaatioon hienosti tekstissään eri yhteyksissä. Tästä esimerkkinä hänen kritiikkinsä cirque nouveauta ja narratiivista sisältöajattelua kohtaan:
"Nouveau cirque is born, and the vision of man expressed by traditional circus is seemingly exchanged for something else: the dramatic personae and the linear story. At the root of nouveau cirque, then, lies the idea that form and content are two separate entities, which can somehow be divided without loss on either side: traditional circus skills (form) are isolated in order to combine them with the narratives of the theatre of the 1980s (content)."
"The failure of nouveau cirque was in trying to combine real presence with make-believe at exactly the moment when the innate qualities of circus resonated with the emergence of post-dramatic theatre. This is why, in the nouveau cirque, circus acts always interrupt the narrative. It is simply not possible to combine the two in one smooth whole. At the moment of physical danger (of presence), the story (the re-presentation) simply stops."
Tämän "narratiiviseen pohjautuvan esityksen rakentumisen" (tai tietynlaisen representaation) kritiikin Lievens rinnastaa ajallisesti melko samaan aikaan cirque nouveaun kanssa ilmaantuvaan post-dramaattisen teatterin nousuun. Tällä rinnastuksellaan Lievens pyrkii ymmärtääkseni sanomaan, että cirque nouveau harmillisesti sitoutui vanhaan teatteriperinteeseen aikana, jona teatteri kävi läpi merkittävää paradigmaattista muutosta pois tekstin, tarinankerronnan ja draaman hallitsevuudesta. Vastaavasti tanssin kentällä 60-luvun postmodernismi muutti oleellisesti suhdetta modernin tanssin ajatusperinteeseen. Lievens tällä tulkinnallaan pyrkii ymmärtääkseni myös sanomaan, ettei sirkustaide ole vielä cirque nouveaun jälkeen kokenut vastaavaa laajamittaista taiteellisen ajattelun muutosta kuin se, jonka tanssitaide ja teatteri kokivat cirque nouveaun syntymähetkillä. Hänelle sirkus taiteenalana näyttää kytkeytyvän yhä laajasti modernistiseen ajatukselliseen jatkumoon.
Post-dramaattisen teatterin myötäisyydestä näkynee jotakin myös tavassa, jolla Lievens mieltyy sirkustaiteilijan näyttämöllisiin tekoihin todellista vaaran tunnetta katsojalle tuottavina ennemmin kuin tarinankerronnallisina elementteinä. Varovaisesti arvaisin, että post-dramaattinen teatteri on Lievensille dramaturgina melko luontainen kiinnekohta.
Lievens viittaa myös dramaturgi Marianne Van Kerkhoveniin (joka itseasiassa toimitti parisenkymmentä vuotta Etcetera -lehteä, jossa Lievensin kirjeet julkaistaan), keskeiseen hahmoon dramaturgian alalla sekä aikanaan flaamilaisessa poliittisessa teatterissa. Van Kerkhovenin työtä tarkemmin tuntematta arvaisin, että Lievensin esseessään artikuloima pettymys sirkustaiteen poliittiseen tehottomuuteen nykyajassa voisi liittyä juuri Van Kerkhoveniin ja hänen käsitteisiinsä "major & minor dramaturgy", joiden kautta Kerkhoven painottaa esityksen tapahtuvan vuorovaikutussuhteessa katsojaan ja tulevan käsitetyksi osana maailmassa tapahtuvaa, ei maailmasta irrallisena illuusion todellisuutena. Van Kerkhovenin ajattelussa materia (tai muoto) on se piste, jossa esitysproduktion "pieni dramaturgia" kohtaa maailman "suuren dramaturgian" sisältäen näin poliittisen ehdotuksen esimerkiksi suhteessa ideaaliseen kehoon, työoloihin tai maailmankatsomukseen. Tämä tausta mahdollisesti voisi selittää myös sävyä, jolla Lievens tuntuu etäisesti puhuvan yksittäisestä konkreettisesta näyttämöllisestä teosta puhuessaan sirkuksen esiintyjän olemisesta näyttämöllä.
...
Ehdotukset
Ehdotuksia tekevä, suhteellisen lyhyt osio on Lievensin esseen ydin. Se esittää kaksi mielestäni varsin erilaista ehdotusta, joita lienee paras käsitellä erillään. (Tässä kappaleessa neutraaliuteen pyrkivän kommentoinnin sijasta otan myös kantaa kyseisiin ehdotuksiin.)
1. Ehdotus sirkuksen esiintyjästä traagisena sankarina
There are many possible approaches, but here I’d like to suggest an understanding of circus as a form in which the virtuoso body is central. However, I would also like to redefine virtuosity. [...] What is expressed through the forms of circus is not the old vision of mastery, then, but an understanding of human action that is fundamentally tragic. Virtuosity is nothing more than the vainly striving human being ‘at work’. What appears in the ring is a battle with an invisible adversary (the different forces of nature), in which the goal is not to win but to resist and not to lose. Circus is both the promise of tragedy and the attempt to escape from tragedy. This makes the circus performer into a tragic hero.
2. Ehdotus objektisuhteen tutkimisesta
"We can also consider the relationship of the virtuoso body to objects that are external to it, be they props or pieces of apparatus (a trapeze, a cloudswing, a juggling ball) or the bodies of other artists."
"the technique itself also functions as an apparatus that disciplines the body: it is shaped to a specific standard of perfection, and in this way its identity is erased. [...] If the circus is to be capable of staging contemporary subjectivities and identities, it is crucial that we start experimenting with different relationships to our apparatuses, techniques and/or objects."
Ehdotus sirkuksen esiintyjästä traagisena sankarina joko tiedostetusti tai tiedostamatta näyttäisi vahvasti viittaavan Albert Camus'n absurdismiin, mikä ei Lievensin esseessä tule aukikirjoitetuksi. Esseessään Le mythe de Sisyphe. Essai sur l'absurde (2) Camus hahmottelee traagista, absurdia sankaria antiikin Sisyfoon myytin kautta, jossa Sisyfos on tuomittu ikuiseen ja toivottomaan kamppailuun luonnonvoimia vastaan vierittämään kivenlohkaretta vuorelle. Camus kuitenkin ymmärtää Sisyfoon absurdina sankarina, joka häviönsä tiedostaen tyytyy osaansa. Camus'n maailmankatsomuksen mukaan ihminen löytää onnen päivittäisestä työstään, nimenomaan antaumuksesta kamppailulle järjettömässä maailmassa, jolta pakenemattomuus (itsemurhaan, uskontoon tai jonkinlaisen maailmaa pakenevan illuusion äärelle) on perustavanlaatuinen ja päivittäinen eettinen valinta.
Vaikkakin Camus'n etiikka resonoikin minussa henkilökohtaisesti, koen Lievensin ehdotuksen ongelmallisena. Henkilökohtaiseksi asennoitumiseksi taikka teoksen aiheeksi tai näkökulmaksi ehdotus mielestäni sopii siinä missä muukin. Lievens ehdotuksellaan pyrkii virtuositeetin uudelleenmäärittelyyn - mielestäni varsin hieno tavoite - mutta hänen ehdotuksensa näyttäytyy minulle pikemminkin olemassa olevan virtuositeetin uudelleenselittämisenä. Erityisenä ongelmana näen, että ehdotus pyrkii vaihtamaan edellisen universaalin käsityksen esiintyjästä uuteen universaaliin myyttiseen hahmoon. Mielestäni esitysprosessissa tehtävät valinnat on tehtävä prosessin tapauskohtaisten päämäärien mukaisesti - en hahmota tässä ajassa Lievensin tarvetta luoda tältä osin uutta yhtenäistä ajatusperustaa tai universaalia taiteilijan ontologiaa. Lievensin ehdotus on mielestäni ristiriidassa myös suhteessa hänen omaan pyrkimykseensä irtautua tarinallisuuden hallitsevuudesta yksittäisissä esityksissä - miksi keskittyä selittämään toimintaa myytein..? Yksittäinen taito itsessään mahdollisesti jää taka-alalle, mutta representaation purkamisen problematiikkaan tunnutaan vastaavan vastaavalla representaatiolla.
Ehdotuksen objektisuhteen tutkimisesta hahmotan luonteeltaan avoimena. Kysymyksenasettelu sirkuskontekstissa ei sinänsä ole uusi - esimerkiksi Zaccarini liippaa mielestäni aihetta läheltä (3), Lachaud taas esittää problematiikan jokseenkin vastaavasti kuin Lievens:
”Miten sirkustaiteilija onnistuu irrottautumaan riittävästi työvälineensä vaikutusvallasta ja sen aiheuttamasta puristuksesta, kun hänen esityksensä perustuu välineen hallittuun käyttöön? Eikö taiteilijan perustekniikan muuttumattomuus hidasta taiteellisia muodonmuutoksia, joihin pyritään? Missä määrin teknisen suorituksen edellyttämiä ruumiillisia ja eleellisiä koodeja voidaan rikkoa?” (4)
Lievens kuitenkin ehdottaa aiheen lähestymistä Giorgio Agambenin kautta apparatus -käsitteen näkökulmasta, mihin en ole sirkuskontekstin teksteissä laajemmin törmännyt. Asia on esseessä esitetty varsin mutkattomasti, mutta ehdotus sisältää kytköksen hyvin monisyisiin ja taiteessa tänä päivänä varsin ajankohtaisiin aihepiireihin.
Agamben lainaa apparatus -käsitteen paljolti Michel Foucaultilta (5), mutta omassa ajattelussaan muun muassa muuttaa käsitteen mittasuhdetta makrotasosta mikrotasoon. Apparatus käsitteenä tarkoittaa osiensa suhteiden summaa ja Foucaultilla monessa yhteydessä "valtakoneistoa" liittyen siihen kuinka esimerkiksi instituutiot, arkkitehtuuri ja kielelliset käytänteet kantavat valtasuhteita. Foucaultin ajattelussa subjektius tulee myös tuotetuksi tässä valtasuhteiden verkostossa. Agamben laajentaa Foucaultin apparaatti- käsitteen kattamaan kaiken ei-elollisen, siirtyen siis Foucaultin ajattelulle tyypillisemmistä "suurista apparaatin osasista" - kuten arkkitehtuuri, mielisairaala, koulujärjestelmä, avioliitto-instituutio... - kaikkeen arkielämän esineistöön, antaen painoa näiden vastaavalle kyvylle ohjata ja tuottaa subjektiutta.
Lievensin huomio siitä, että tämänkaltaisella materiaan keskittyvällä ajattelulla voisi olla erityisiä mahdollisuuksia purkaa juuri sirkustaiteen konventioita voi uskoakseni olla hyvinkin perusteltu ottaen esimerkiksi huomioon, että sirkustaiteilijat identifioituvat sirkustaiteilijoiksi suurelta osin suhteessa siihen välineeseen, jota he käyttävät. Jo näin karkean esimerkin kautta kenties hahmottuu, kuinka olennaisessa osassa teknologia ja esineistö sirkustaiteessa on paitsi esityksen rakentumisessa myös laajemmin toimintaa ja ajatusmalleja jäsentävässä roolissa.
...
Sivuhuomiona sekä lopukkeena.
Lievensin Agambeniin ja Foucaultiin nojaava näkökulma on varsin perusteltu, joskin sisältää tietyn vireen ja nostaa hyvin hallitsevaan rooliin valtasuhteen ja ohjauksen [governmentality] kautta hahmottuvan objektikäsityksen. Minulle tämä Foucaultilla hieman painava ja Agambenilla teologisena ajattelijana kohti jumaluutta palautuva vire sinänsä kytkeytyy luontevasti Lievensin ehdotukseen traagisesta sankarista.
Kuvataiteiden, performanssin ja tanssitaiteen kontekstissa vastaavankaltainen materiaan huomioiva trendi vaikuttaisi myös olevan hyvin ajankohtainen näkyen melko yleisenä kiinnostuksena sellaisiin ajatuksellisiin suuntauksiin kuten systeemiteoriaan ja prosessiontologiaan, posthumanismiin, objektiorientoituneeseen ontologiaan, uusmaterialismiin, ekologiaan... Ylipäänsä filosofiaan ja praktiikkaan, jota voisi kenties luonnehtia esimerkiksi "materiaalis-diskursiiviseksi." Tämä kenttä on varsin monimuotoinen ja myös purkaa subjekti-objektisuhteita erilaisin sävyin.
Lähdeviitteet
(1) Lievens, Bauke. 2015. First Open Letter to the Circus: "the need to redefine". E-tcetera -verkkojulkaisu. http://www.e-tcetera.be/first-open-letter-circus-“-need-redefine” (3.3.2017). Kaikki tämän esseen lainaukset viittaavat Lievensiin, ellei toisin mainita.
(2) Camus, Albert. 1942. Le Mythe de Sisyphe. Essai sur l'absurde. Verkossa esim. http://schmieder.fmp-berlin.info/collectibles/pdf/sisyphos_franz.pdf (3.3.2017)
(5) Agamben, Giorgio. 2006. Englanninkielinen käännös "What is an apparatus?" 2009, Stanford University Press. Verkossa esim. https://soundenvironments.files.wordpress.com/2011/11/agamben-what-is-and-apparatus.pdf (3.3.2017)
